Hukassa

Kerran vielä ja sitten ei enää koskaan. Tai mistä sen tietää, mutta pidetään nyt taukoa kuitenkin hetki.

Vuoden 2020 helmikuussa sain ihan ihmeellisen päähänpiston, että nyt rupean kirjoittamaan blogia. Heti. Kirjoittamalla oppii kirjoittamaan ja pakottaa itsensä muotoilemaan asioita ymmärrettävään muotoon. Niin itselleen kuin muillekin. Monet arvioini mukaan menestyneet ihmiset kirjoittavat päivittäin. Aamusivut, päiväkirjaa tai jotain muuta. Päiväkirjaa koitan itsekin tehdä, vaikka koen sen ihan sairaan vaikeaksi. Niin se tuntui tämäkin kirjoittaminen alkuun.

Haaleasti päätin, että kirjoitan vuoden verran ja katson sitten asiaa uudestaan. Kerran viikossa vuoden verran on 52 kirjoitusta. Tämä on kirjoitukseni numero 50. Kaikesta huolimatta, taidan jättää urakan nyt tässä hetkessä tähän. Aikaa meni hivenen enemmän, kun otin luovia taukoja jouluna ja juhannuksena sekä yhtenä pääsiäisenä. Ne olivat ihan hyviä ratkaisuja.

Kirjoitan siitä, kuinka myös minä tajuan olevani suurimman osasta aikaa aivan hukassa kaiken sen kanssa, mitä niin päättäväisen näköisesti haluan tehdä. Ihan niin kuin kaikki muutkin.

Me ihmiset.

Sometimes being lost is the best way to find yourself

Something smart in english to start with

Lapsesta asti hukassa

Muistan lapsuudestani, kuinka aikuiset näyttivät aina niin itsevarmoilta ja päättäväisiltä, kun tekivät asioitaan. Oikein kadehdin heitä. Minulla itselläni on taipumus yrittää miellyttää useampia. Palvella vaikka omasta selkänahastani. Jos muille käy, niin pistän omalta osaltani asiat niin, että käy minullekin. Vaikea piirre elämänkumppaniksi, vaikka saakin asioita aikaiseksi!

Sellaisen piirteen kanssa oppii usein sen, mitä ei halua tehdä tai mitä ei pidä tehdä. Toisinaan tällainen voi olla hyvinkin arvokas oppi. Keskitymme suuresti siihen, kuinka asioiden pitäisi mennä ja arvioimme lopputulosta tämän näkemyksen pohjalta. Jos asiat menisivät aina niin, kuin olet suunnittelut, niin kokemusten kirjo olisi kapea. Process of elimination onkin omiaan kehittämään itsensä löytämisen taitoa. Harmittavan usein se on kuitenkin helpointa työtä kaikesta. Jälkiviisastelua.

Kun kasvoin isommaksi, niin aikuisten lisäksi muutkin vaikuttivat niin päämäärätietoisilta. Toisen katsominen ulkopuolelta on todella petollista. Voit näytellä äärimmäisen päättäväistä ja itseensä luottavaa muille vaikka sinulla ei olisi mitään hajua, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tässä tuli samalla eksakti luonnehdinta luokanopettajan työstä noin 50% prosenttia ajasta. Heh.

Joskus eksynyt ajaa täysillä Turkua kohti, vaikka haluaisikin Lappeenrantaan. Joskus eksynyt ei uskalla mennä eteenpäin, ettei eksy enempää. Toiselle reaktio eksymiseen on pitäytyä kiinni omissa päätöksissään, toiselle jatkuva etsiminen.

Toisen ymmärtämisessä ulkoapäin tehty katselmus on usein petollinen.

Kun kasvoin ”aikuiseksi” (heh again), niin eihän se ajoittainen eksyminen mihinkään hävinnyt.

Aloin ymmärtää, että jokainen kaduntallaaja on joskus hyvinkin eksyksissä itsensä kanssa. Kolmenkympin kriisi, henkiset harrastukset, sukututkimus, maailmanympärysmatkat, harrastuskokeilut tai verkostomarkkinointiin perustuvien myyntikestien järjestämiset. Ja moni moni muu juttu, mitä me ihmiset teemme.

On okei olla ensin hätäisestikin hukassa

Eksyminen on ainut tapa löytää itsensä. Ja joskus se tapahtuu sen kautta, että löydät jotain, mitä et varmasti halua olla.

Enkös minä tätä halunnutkin tehdä?

Muistan monet kerrat menneeni punttisalille miettien, että onko tässä jumalauta mitään järkeä?

Yrittää lyödä pientä vihreää palloa niin kovaa ja tarkasti, etteivät muut saa kiinni. Istua sen takia bussissa 5-6 tunnin reissuja ja pelata pari tuntia pallopeliä. Sitten sama takaisin. Bussissa vähän sitten kulutella aikaa ja odotella, että huomenna mennään kouluun/töihin. Jauheskella siinä kaiken lomassa vähän, kun ”tuo toinen tekee tuota tuolla tavalla” tai muuta. Siis jauhaa toisten selän takana pienten piirien pelissä pashaa, vaikka meitä ei ole kovin montaa. Ja jokaisen panos omalle lajille ja joukkueelle on paljon suurempi, kuin keskimääräisen suomalaisen.

Pikkumaista.

Se kuitenkin opetti myös paljon. Aina puhuttiin pitkästä aikajänteestä. Pitkällä aikajänteellä sitä ja tätä. Kun tekee 10 000 toistoa, niin sitä ja tuota…. Tavoite ohjaa toimintaa ja muuta höpönlöpöä. Tein lajinvaihdoksen ja löysin uuden intohimon. Silti ajoittain asetun kivi kädessä yksin tyhjässä curlinghallissa hakille ja mietin:

Mitä minä täällä teen?

”Aikusena” tajusin vastauksen.

Etsin itseäni.

Pitkän aikajänteen sijaan tärkeää olikin oikeastaan, että mitä haluat tehdä seuraavaksi?

Hukassa edelleen

Tämä on siitä ikävä kirjoitus, että se vaikuttaa kovin negatiiviselta. Pessimistiseltä. Ennen kaikkea haluaisin olla vain tyyni.

Elämä ei ole koskaan valmista. Ennalta arvattavaa tai etukäteen suunniteltua. Ensin ihmiset päättävät mitä haluavat ja lopulta haluavat sitä, mitä päättivät.

Olen monet kerrat sulkenut Mentaalipallon Instagram-liven ja pohtinut, että tämä oli kyllä nyt tässä. Ollut 5 tuntia curlinghallilla ja todennut, että tämä vie ihan liikaa aikaa. Kirjoittanut blogia 6 tuntia ja luvannut, että ei enää koskaan.

Mutta yhtäkään näistä tunteista en saanut pitää. Ne menivät ohi. Ja tässä sitä taas istutaan.

Päivääkään en vaihtaisi on aina ajan kultaamaa jälkiviisastelua. Parempi muoto tälle olisi lopputulosta en vaihtaisi tai oppimaani en vaihtaisi. Suurin osa ihmisistä on valmis ottamaan vastaan toisen menestyneen ihmisen lopputuloksen, mutta ei kantamaan vastuuta, odottamista ja stressiä siitä prosessista, joka lopputulokseen johti. Prosessi ja eksyminen kulkevatkin käsi kädessä.

Ja lopputuloksessakin voi eksyä vielä uudestaan.

Moni miettii, että sitten kun jotain, niin olen onnellinen ja kaikki ihailevat minua.

Kuules…

Jos voitat olympiakultaa, niin mitä sitten?

Ei kukaan lopeta, jos oikeasti rakasti urheilla, eikä kylmästi menestyä.

Moni ihailee sinua, vaikket sitä tiedäkkään.

Moni kadehtii, vaikket uskoisikaan.

Jännityksestä näkyy ulospäin vain pieni osa.

Suurinta osaa kuitenkin harmittaa, kun vaikutat niin badassilta.

Vaikka sisältä tuntuisikin kuinka pieneltä tahansa.

Se oma tekeminen voi näyttää ihan yhtä hienolta jollekin muulle, kuin idoliesi tekeminen näyttää sinulle.

Lopuksi

Nyt 50 kirjoituksen jälkeen tuntuu siltä, että hetkeen en halua tehdä tätä. Seuraavaksi jotain muuta!

Blogi pisti alulle monta mukavaa projektia ja kehitti minua monissa taidoissa. Nyt nämä projektit syövät minut elävältä, jos en hieman hiljennä tahtia. Ehkä vähän jo söivätkin, mutta tanskalaista filosofia lainatakseni

Olisin tuhoutunut, ellen olisi tuhoutunut

Søren Kierkegaard

Ensin pitää mennä rajalle, jotta löytää omat rajansa. Antaa muiden täyttää kalenterisi ja sanoa liian monelle asialle kyllä. Nyt priorisoin ja koitan keksiä, mitä tekemällä tarjonta ja kysyntä kohtaavat parhaiten. Etsin, millä haluan pitää itseni sekä leivässä, että kiireisenä. Enkä vain olla pakosta leivässä ja kiireinen.

Ehkä myöhemmin palaan tänne.

Jos päätän, että haluan tehdä sen seuraavaksi.

Ainakin hetkeksi tiedän, että seuraavaksi haluan opiskella lisää videoiden tekemistä ja muokkaamista sekä lukea paljon. Tehdä yhteen asuntoon remontin ja kokeilla pienentää järjestely/velvollisuus/vastuu-akselin tekemiset täysin minimiin.

Hetken nauttia ja antaa arvo niille, jotka ovat tähänkin asti eteenpäin tönineet.

Kiitos.

Ja kaikkea hyvää sinulle!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: