On vain me

Minulla on sellainen hassu tapa, että harvoin jätän kirjoja kesken. Yritän valikoida todella tarkkaan, millaisia kirjoja suostun avaamaan. Se on ilmeisesti kaikille vaikeaa jättää kirja kesken.

Olin joskus viime vuonna ostanut Audiblessa kaksi äänikirjaa alennusmyyntien uhrina. Pyöräilin töihin, jolloin oli hyvää aikaa kuunnella jotain. On minulla Audiblessa siis kymmeniä kirjoja, mutta nämä kaksi olivat minulle täysin rumpapello. Piikki istumalihaksissa. Otin tänä keväänä projektiksi työskennellä tätä kuuntelulistaa ja sovin itseni kanssa hoitavani nämä kaksi kirjaa pois päiväjärjestyksestä.

Alku tuntui todella työläältä, kun aihe ei ollutkaan bisnes, itsensä kehittäminen, mielen salat, menestyminen tai sijoittaminen. Tai no, läheltähän nämäkin liippasi. Amanda Palmerin The Art of Asking ja häpeätutkija Brene Brownin I Thought It Was Just Me (but it isn’t). Palmerin viesti tulee hyvin esille TED-puheessa, samoin kuin Brownin. Brownia löydät myös Netflixin dokkareista!

Ajattelin, että onpahan taas työmaa, johon on tullut itsensä kanssa tehtyä sopimus. Kuitenkin taas siellä oli siemen kylvettäväksi minunkin kylmään tuuleeni. Ja muistutus vanhasta sanonnasta:

Joskus neuvot voivat tulla mitä ihmeellisimmistäkin lähteistä.

Olen joskus ajatellutkin kirjoittavani siitä, kuinka joskus olisi hyvä tutkia jotain sellaista, mikä on universaalia ja yleismaailmallista pelkästään ”aiheen X” -kirjojen lukemisen sijasta. Mutta se on ihan toisen kirjoituksen aihe se.

Me ja he

Brene Brown tutkii siis häpeää. Miten häpeä näyttäytyy? Näyttäytyykö se samalla tavalla naisissa ja miehissä? Eri rooleissa? Äärimmäisen mielenkiintoinen aihe. Tiesitkö, että naisten suurin häpeän aiheuttaja on tilastollisesti se, miltä he näyttivät? Kun taas miehillä se, kuinka he suoriutuivat? Kuulostaako järkevältä — minusta ainakin.

Olin tekemässä liki päivittäistä kodinsiivousrutiiniani ja tapojeni mukaan kuuntelin samalla äänikirjaa. Liki transsinomaisesta suorittamisen tilasta minut keskeytti Brownin esille nostama ajatus siitä, kuinka ihmisillä on taipumus luokitella ihmisjoukkoja meihin ja heihin. Tätähän meille myös opetetaan sosiaalisessa ympäristössämme jatkuvasti. Opettajille on tehty kokeita, jossa satunnainen joukko lapsia on väitetysti parempia oppijoita, kuin toinen joukko oppilaita. Tämä satunnainen parempien oppilaiden joukko suoriutuu kouluvuodestaan kuitenkin paremmin. Heitä on kohdeltu parempina.

Tai automaattisesti, jos tehdään jakoja vaikkapa paidan värin mukaan, alamme suosia sitä ryhmää, johon itse kuulumme. Ammattiryhmä, ekonominen status tai urheiluharrastus. Ihan sama mikä ryhmä. Kun ryhmä syntyy, alamme suosia sitä. Kuppikuntia.

Ehkä esi-isämme tarvitsi näitä taitoja tunnistaakseen, kunka on ystävä ja kuka vihollinen. On helpompi luottaa samaistuttavaan persoonaan.

Mikä tästä tekee kuitenkin vaarallista?

Olemme usein yhden askeleen päässä heistä

Vuokranantajayhteisössä ja etenkin Vuokranantajien facebookryhmissä nousee usein esille kysymys heistä. Luottotiedottomista vuokralaisehdokkaista. Pitääkö asuntoa vuokrata heille ollenkaan ja miten toimisit jos… Mielipiteitä on laidasta laitaan ja negatiivisemmat jää usein mieleeni. Jos irrotetaan kuitenkin nyt kokonaan tämä kirjoitus asuntosijoitusneuvonnasta ja pohditaan vain ilmiötä.

Jokainen meistä voisi olla luottotiedoton. Oikeasti. Helpointa on hyväksyä, että kyllä. Näin todellakin voisi olla, vaikka nyt ei niin olisi. Ei ole mitään maagista voimaa, joka voisi estää sinunltakin sen kohtalon. Ja useimmiten, kuten monet luottotiedottomat:

Usein olemme yhden ison elämäntapahtuman päässä heistä.

Brene Brown

Jos tapahtuisi niin, että elämääsi ravistelisi iso kriisi, voisit aivan hyvin vajota luottotiedottomaksi. Luottotiedottomuus ei ole valinta. Kuten ei mielenterveydenhäiriöt, parisuhdeongelmat, seksuaalinen väkivalta tai terveysongelmat. Yleensä kuulee jonkun kommentoivan luettelemiani ongelmia toisen kohdalta ja tehden jaottelun:

Me (joille ei voi tulla raha-, mielenterveys-, parisuhde- tai terveysongelmia) ja he (joidenka ongelmat olivat ilmeisiä, odotettavia ja väistämättömiä).

Okei, ei ehkä näin raakasti kärjistäen, mutta kuitenkin.

Olemme itse hyvin usein yhden elämäntapahtuman päästä samoista ongelmista, joille luulemme olevamme koskemattomia.

Lopuksi — on tosiaankin vain me

Kun muistaa, että myös minun matkani voi olla samaan suuntaan, kuin tuskaa kokeneella vastapuolella, on helpompi kohdata toinen ja toisen ongelmat.

Häpeä on turhaa, olemme kaikki alasti elämän edessä.

Yksi auto-onnettomuus vie kenetkä vain pyörätuoliin.
Yksi läheisen kuolema voi musertaa suurimmankin imperiumin.
Yksi työkyvyttömyyteen johtava tapaturma voi viedä kenenkä tahansa luottotiedot
Yksi harkitsematon kävelyreitti voi johtaa vuosien häpeään.
Etenkin naisten pelosta liikkua öisin on viime aikoina puhuttu mediassa.

Yksi on muutenkin tärkeä luku. Yksi suosikkisanonnoistani kertoo:

Meillä on kaksi elämää. Toinen niistä alkaa, kun tajuamme, että niitä onkin vain yksi.

Ikivanha sanonta elämästä

Tämä on totta, myös sinunkin kohdallasi.

Vaikket sitä haluaisi uskoa.

Kirstun pohja näkyy jo, älä heitä sitä hukkaan.

__________________________________________________________________

Jos kirjoitukseni herättää ajatuksia, ideoita tai palautetta – otan sitä ilomielin vastaan alhaalla kommenttikentässä tai sähköpostilla osoitteeseen opivaurastuopeta@gmail.com tai Instagramissa @KejoEsa.

Kaikkea hyvää sinulle!

One thought on “On vain me

Vastaa käyttäjälle Teemu Kuopiosta Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: