Ammattimaisuus ei ole raha-asia

Pelasin kaudella 2018 Ylivieskan Kuulassa. Olin toista kautta irti-otossa Pohjois-Savolaista pesäpalloelämästä ja ajelin noin joka toinen viikonloppu Savonlinnasta Ylivieskaan viitisen tuntia per pätkä. Pari kertaa menin junallakin. Näillä matkoilla aloin kuunnella erinäisiä pätkiä Youtubesta ja jatkoin Rahapodin kuuntelua. Yleensä matkoilla kerkesi molempiakin, aika pitkiä matkoja.

Muistan yhdestä palaverista, kun puhuimme harjoittelusta ja mitä vaatii olla huippu-urheilija. Jos ei muuta jäänyt siltä reissulta matkaan, niin ainakin oli helkkarin hauskaa, paljon hyviä kavereita, ykköspesispaikka säilyi, välilevy pullistui ja muistan yhden sitaatin, joka kulkee edelleenkin mukanani joka paikkaan.

Rahalla voi saada ammattilaisuutta, mutta ei ammattimaisuutta.

Tämä ajatus on paljon sidoksissa siihen, miksi opetan toista ihmistä etsimään asiaa, mitä hän voisi tehdä kaikesta huolimatta omassa hiljaisuudessa. Ilman muiden pönkitystä ja muuta katoavaista hömpötystä, minkä puute vanhuusiällä voi tehdä loppumatkasta katkeran ja lyhyen.

Mikä tässä lauseessa on niin maagista?

Otettuna vai annettuna?

Usein, kun puhun jonkun kanssa sitoutumisesta ja ”mitä asia X vaatii”, tulee esille se, että ei huvita, koska Y.

X voi olla mitä tahansa, missä halutaan olla keskinkertaista parempi. Urheilua, sijoittamista, taiteen tekemistä tai oma työ.

Y on yleensä joko aikaa, rahaa, ”oikeita kavereita ympärillä” tai liian raskasta.

Ja se, koska Y on olemassa, sillä oikeutetaan se, ettei sitouduta kuin puoliksi. Tai jopa pienemmällä potilla. Kokeilen vähän avata, miksi tämä minusta on todella hölmö lähtökohta.

Kuvitellaan, että lupaava amatöörigolffari Xerxes pelailee omalla mukavuusalueellaan kansallisissa sarjoissa. Hän on jatkuvasti viiden parhaan joukossa kisoissa ja kierrosten jälkeen olutta siemaillen kuuntelee, kuinka hänen pelikaverinsa kannustavat häntä ottamaan golfin tosissaan. Xerxes tuumailee, että nääh, kun ei ole isoa firmaa sponsorina, niin ei kannata.

Pari kisaa myöhemmin Xerxes ajautuu juttelemaan ison firman pomon kanssa sponsorisopimuksesta. Golfhullu internetyrittäjä tarjoutuu maksamaan edustamisestaan European Tourilla Xerxeselle hänen haluamansa summan. Nythän tähän hommaan tuli se kannattavuus.

Xerxes heittää käsipäiväät sopimukselle ja viikon päästä koittaa European Tourin avauskisa Ruotsissa. Kaksi kierrosta, ei pääse karsinnasta läpi ja lauluun. Sama toistuu pari kolme kertaa. Ei ole enää kivaa – sponsorin kanssa pahvi purkuun ja takaisin kotimaan sarjoihin. Uudella tekosyyllä 19. väylälle kertomaan, että ei kannata.

Tämän tarinan ongelma on minulle siinä, ettei urheilijan tarvinnut taistella hetkeäkään. Homma pysyi mukavana ja aika vaan kului mallikaasti. Kaikki tuli annettuna. Yleensä liian paljon ja liian nopeasti. Mitään ei tarvinnut ottaa.

Taistella siitä, mitä haluaa.

Olen lukenut liian monta tarinaa siitä, kuinka ihmiset rikastuvat ja lopettavat päivätyönsä. Ja tulevat takaisin tehden vielä enemmän töitä, jotka tajusivat rakastavansa. Nähnyt ihmisten reissaavan maailmaa annettuna, ei ansaittuna.

Ja silti huomannut kokevansa tyhjyyttä.

Ammattilaisuus tulee ammattimaisuuden jälkeen

Minäkin itseäni arvostava blogikirjoittaja olen ostanut välineet viimeisen päälle kirjoittaakseni. Varannut koko sunnuntain olin varannut aikaani, niin se ajatus blogin kirjoittamisesta ei vienyt minua yhtään lähemmäksi aloitushetkeä (sovittu itseni kanssa heti aamulla, aloitettu 14.59). Tekeminen alkoi sillä hetkellä, kun tekeminen alkoi. Yhtään sen aikaisemmin ei alkanut tapahtua.

Maailma tottelee paremmin tekemistä, kuin ajattelemista

Jari Sarasvuo

Tai teinhän minä kaikenlaista. Siivosin. Katsoin curlingia. Katsoin vähän lisää curlingia. Räpläsin puhelinta ja huomasin katsovani myös curlingia. Laittelin viestejä. Joka suuntaan. Yhtä aikaa.

Ja mitään en oikeastaan saanut aikaan. Oli tosi kiireistä tehdä kaikenlaista. Sain kaikenlaista aikaan. Ja oikeastaan olisin halunnut yhdenlaista.

Kirjoittaa tämän blogin.

Ei huippukamera tee minusta vloggaajaa. Ei MacBookki kirjoittajaa tai työpaikka ”kunnon kansalaista.”

Jotta voi saavuttaa jossain ammattilaisuuden, tulee tehdä ensin asioita ammattimaisesti. Tai sitten tehdä se sopimus itsensä kanssa, että tämä riittää. Yleensä tämä sopimus jää tekemättä ja avoimesti keksitään vain useampia pieniä Y-tekijöitä (katso ylhäältä, jos unohtui), joilla asiaa silotellaan ja selitellään.

Siitä päästäänkin kolmeen p-kirjaimeen.

Kolme pientä P-kirjainta

Joskus on tärkeämpää miettiä, mitä jokin asia EI OLE, jotta voisi löytää, mitä haluaa olla.

Nämä kolme P-kirjainta löytyy mielestäni jokaisesta puuhastelunomaisesta tekemisestä urheilussa, jossa tavoitteet jää saavuttamatta tai niitä ei ole ollenkaan.

Vaikka nämä ovatkin pohdittu urheilun näkökulmasta, pienellä vaivalla nämä muuttaa ihan muunkin suorituskykyä mittaavan pärjäämisen kanssa elämän muilla osa-alueilla.

Pienet selitykset

Kun jokaisesta asiasta alkaa löytyä syyttävän sormen paikka joko ulospäin, olosuhteisiin, tilanteeseen tai ”parempi ei voittanutkaan”… On sotkeuduttu syvälle pieniin selityksiin.

Elämänsä voi elää täysin niin, että ympärillä olevat ihmiset ovat ”pahoja” ja ”koskaan ei käy tuuri”. Yleensä tällaisessa elämässä harjoittelu jää ”pienten vammojen” takia tekemättä. Se itselle mieluisa treeni ”ei auta juuri minua” ja se annettu neuvo ”ei sovi minulle.”

Kun halutaan menestyä urheilussa, pitää olla valmis ottamaan 15 askelta taaksepäin, jotta voi ottaa myöhemmin 18 askelta eteenpäin. Tiger Woods oli maailmanlistan ykkönen ja kuuli, että hänen swingissään olisi korjattavaa. Hän meni ja paransi swingiään, jotta voisi olla vielä parempi. Vaikka oli jo maailman paras!

Vaikkei se hetkittäin ei olisi niin kivaa. Sijoittamisessa siirretään kulutusta, jotta sitä voidaan tehdä isommin myöhemmin. Menestyksessä siirretään hetkellisesti voittamista.

Puolittainen sitoutuminen

Onko huippu-urheilija ”salil eka, salil vika” vai ”sit ku on kivaa” -tyyppi? Empiirinen tutkimukseni osoittaa, että ensimmäinen yhdistettynä hurjaan kykyyn palautua ja käsitellä suorituskykyään myös psykologisesti, pärjää pidemmälle.

Monessa muussakin asiassa avainsana on sitoutuminen. Perheelle kerran vuodessa annettu ”laatu-aika” on käsitteenä hyvinkin harhaanjohtava tai ”kerran isosti, ettei heti tarvii…” -ajattelu ei toimi niin briljantisti, vaikka kuinka toivoisi.

Parhaat urheilijat ja tiimit muodostavat parhaan ympäristön, jotta huippusuoritus voisi tapahtua. Kirurgi on tasan niin hyvä, kuin hänen adjutanttinsa leikkaustilanteessa sen sallivat sitoutumisellaan. Samalla lailla kuin kirurgi, curling-joukkueen kapteeni ei välttämättä pärjäisi muiden älämölömoppaajien kanssa, jos sitoutuminen ei ole samalla tasolla, kuin edellisessä porukassa.

Sitoutuminen on yhtä kuin aikaa. Sitä saa, kun päättää käyttää aikaa sinne, missä sitä oikeasti haluaa käyttää.

Yhdessä luodaan ympäristö huippusuoritukselle. Ja me olemme toistemme ympäristö.

Minä pikkaisen lainaten Suomen naisleijonien pelifilosofiaa

Päätön penkkiurheilu

Vaikka joka päivä avaisi pianon kannen ja asettaisi nuotit telineelle, ei soittaminen kehittyisi minnekään. Tai jos pimputtaa vain yhtä säveltä koko päivän.

Yhtä säveltä soittamalla oppii soittamaan yhtä säveltä.
Urheilemalla oppii urheilemaan.
Katsomalla pelejä oppii katsomaan pelejä

Ja yleensä vähän räpläämään kännykääkin samalla.

Älä käsitä väärin. Pelien katsomisella, analysoimisella ja sieltä opiskelulla on varmasti joku funktio sen kanssa, että urheilijasta tulee entistä parempi.

Mutta silti. Urheilija, joka käyttää kaiken aikansa mukavuusalueella soffalla pelejä katsellen mukavuusalueellaan, tuskin kehittää kovin kovaa tenniksen ykkössyöttyöä. Voit kehuskella kuinka paljon vain katsoneesi pelejä.

Tässäkin asiassa.

Maailma tottelee tekemistä.

Pelien katsomisella on oma paikkansa.
Sairaana.
Palautuessa.
Tiettyä taktiikkaa opetellessa.

Mutta aina vasta silloin, kuin on sovittu ja tehty se harjoitus, mikä tänä päivänä vie eniten eteenpäin. Ensin lajia, sitten fysiikkaa, sitten lepoa ja vielä päälle arkea. Tiskikone kannattaa silloin tällöin täyttää myös ja olo on parempi, jos kotona on muutenkin kuin haisevana pieruverkkareissa.

Lopuksi

Noh. Huomaahan tuosta, että tämä viimeinen P on minulle henkilökohtaisesti inhokki. Se vain vie ihan tolkuttomasti aikaa ja yleensä vielä kaikelta, joka veisi vähemmällä vaivalla ja enemmällä innolla hommia eteenpäin.

Sivusta seuraamalla oppii seuraamaan sivusta.

Kukaan ei ole täydellinen. Sorrun toisinaan kaikkiin kolmeen. Tästä ei tarvitse parantua. Urheilijan ura on lyhyt, mutta pitkä. Ehkä tärkeintä on, niin kuin elämässäkin on tärkeää.

Kun joku viisaampi sinua neuvoo.

Sitoudu kokeilemaan.

Ei kerran, ei kahdesti. Vaikka puoli vuottakin.

Kiikkustuolissa harmittaa enemmän, ettei jaksanut ottaa etäisyyttä tunteisiinsa. Seurata niitä sivusta ja kokea menestystä.

Vaan koki tunteensa ja seurasi menestystä sivusta.

__________________________________________________________________

Jos kirjoitukseni herättää ajatuksia, ideoita tai palautetta – otan sitä ilomielin vastaan alhaalla kommenttikentässä tai sähköpostilla osoitteeseen opivaurastuopeta@gmail.com tai Instagramissa @KejoEsa.

Kaikkea hyvää sinulle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: