Oppilaan tunteet ja huijarisyndrooma

Monesti eri sijaisuuskeikoilla ja harjoitteluissa minulle on osunut vastaan oppilas, joka jatkuvasti aliarvioi itseään tai pelkää tuotoksensa julkista esitystä. Ahdistuksen taso vaihtelee paljon, toisilla ahdistus on käsin kosketeltavaa ja toiset vaan ”eivät tykkää” julkisesta esittämisestä. Tästä ja monesta muustakin tunnetaidosta on huutava tarve puhua. Onneksi opettajankoulutuksessa asia on ratkaistu jämäkästi — edes kysymällä saat tuskin vastausta opettajalta.

Noh, asiallisemmalla otteella nyt. Kaikille ei voi opettaa kaikkea. Tällaiset tilanteet omassa työssä ovat ikäviä. Monesti olen sen nähnyt, että opettajan ratkaisumalli on sanoa ”No nyt sinä sen luet, koska kaikki muutkin lukee.” Minusta tällainen lähestyminen ei ihan joka kerta sovi. Sellaisen lapsen kanssa, kuka voittaa huoltajiensa kanssa kaikki inttämisväittelyt, tämä on toimivaa. Ja tehostaa voi vielä ”rikkinäisellä levyllä” eli toistamalla vaan useamman kerran. Samaan aikaan on kuitenkin olemassa toisenlaisia yksilöitä.

Ja yksilöiden kanssa tekemällä samoja asioita, ei aikaansaada samoja tuloksia. Mitä sinä voit yrittää, kun lapsi silminnähden ahdistuu joka kerta, kun hänen täytyy esitellä tuotoksensa ja jokainen hänen työnsä on ”ihan surkee.”

Tiina Ekman on kirjoittanut kirjan ”Huijarisyndrooma — miksi en usko itseeni (vaikka olen oikeasti hyvä)”. Kirjan luettuasi saatat havahtua itse, että hei. Mullakin on tällaisia ajatuksia. Toitotat itsellesi jatkuvasti, että ”tämä nyt on vaan tällainen” ja ”pitäisikö vielä tähän tehdä jotain” tai ”en minä sellaiseen pysty”. Tavallista on myös ajatella, että ”milloinkahan joku huomaa, etten mä osaa edes tehdä omaa työtäni!”. Minullakin on ollut tällaisia ajatuksia.

Mistä tällainen johtuu? Syntyykö ne ajatukset tyhjästä? Minä olen pohtinut, lukenut, keskustellut ja nyt kirjoittanut, että ne ovat opittuja ajatuksia. Samanlaisista asioista olen pitänyt luentoa omille pesisvalmennettaville. Negatiiviset ajatukset on opittuja ajatusmalleja, joiden liike tulee katkaista. Stop.

Kypsemmät nuoret, kehittyvät oman ajattelunsa ajattelijat pystyvät tähän ja pitkällä aikavälillä tulee hyviä tuloksia sitten mailat ja räpylät kädessä. Mutta miten tätä asiaa kannattaisi lähestyä ala- ja yläkoulussa? Asiat ovat hyväksi kokemiani, tilannekohtaisia ja totuuksia vain minulle. Ota matkaasi jos tarvitset.

  • Osoita, että hyväksyt lapsen tunteet. Monesti aikuisella on taipumus olla kuuntelematta, läsnäolematta ja sivuuttaa suoralta kädeltä lapsen tunteet ja reaktiot. Tämän opin kirjasta ”How to talk so kids will listen & Listen so kids will talk”. Johtajuusajattelija Simon Sinek suositteli tätä kirjaa jokaiselle johtajalle ja sanoi kultaisten neuvojen löytyvän tästä oppaasta.
No alt text provided for this image

Käytännössä siis. Jos lapsi myöntää, ettei halua esittää tuotostaan julkisesti, ”koska se on ihan surkee”, toista lapsen tunnetila tai osoita, että huomaat sen. Kuten vaikka sanomalla ”sinusta näkyy, että sinua oikeasti vaivaa se, ettet pidä työtäsi hyvänä” tai monesti riittää myötätunnollinen hymähtely. Miksi-kysymykset voivat olla vaarallisia. Kuvittele vaikka itsesi puhumassa läheisellesi ja myönnät, että sinua ahdistaa töissä. Miltä sinusta tuntuu, jos läheisesi vastaa, että ”älä höpsi, sullahan menee ihan hyvin, oot hyvässä työssä ja vakipaikassa. Ihan turhaan sä stressaat”. Onko tunteesi hyväksytty?

  • Ihan hyvä riittää. Olen pohtinut, että aikuisuus on aika vaikeaa nykypäivänä. Meillä on hirveästi eri päällekäisiä rooleja. Saatoin itse pari vuotta takaperin olla yhtä aikaa itse opiskelija, työntekijä, pesäpalloilija, valmentaja, puoliso, esikoinen, sisarus, ystävä ja sijaisopettaja. Ja siihen päälle, kun katselee vähän sosiaalisesta mediasta ”highlight-ilotulitusta” muiden elämästä, niin aika synkeältä ja keskinkertaiselta tarpomiselta saattaa omat hommat tuntua. Ja sitten alkaa omien asioiden päivitys siihen ”uuteen normaaliin”, joka somesta opitaan. Kahvi on edelleen kahvia, vaikka maitovaahtoon ei ole muotoiltu Mona Lisaa ja se on nautittu ihan tavallisesta Mörkömuumimukista. Joten. Voit opettaa jo nuoresta asti lapsille, että ihan hyvä riittää. Kaikkeen ei voi keskittyä kerrallaan. Tuloksia tehdään pitkäjänteisyydellä ja sillä, yritätkö vaiko et. It works if you work it. (On muuten AA-kerholta peräisin oleva sanonta.)

Minulla on taipumus orjallisesti muodostaa kolme pointtia. Jätän tämän nyt vain kahteen. Monesti meitä johtaa harhaan myös kielemme. ”Minun lapseni”, ”Minun oppilaani” tai ”Meidän koulun oppilas”. Ei se ole sinun vika, jos ”sinun oppilaasi” ei suostu heti pitämään esitelmää luokan edessä, joka on sinun mielestäsi ihan pikkujuttu. Se sinun pikkujuttusi on sen oppilaan isoimpia asioita elämässä, ihmiset merkityksellisimpiä elämässä kodin lisäksi ja tilanteet erittäin tärkeitä. Se ”minun oppilas” on ihan vaan Veikka, Krista, Olli tai Magdaleena, joka kehittyy omaan tahtiinsa. Joko sinun, minun tai jonkun muun avulla.

It works if you work it.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: